Pitkä odotus ja jännitys palkittiin eilen, jolloin Marianne Faithfull esiintyi Kulttuuritalolla. Jännitys sen takia, että selän kanssa tuskailu sai minut jossain vaiheessa kevättä ajattelemaan, että tämä konsertti jää väliin. Onneksi selän leikkaus pelasti minut ja saatoin ontua kyynärsauvan kanssa Kultsalle.
 
Kuulijakunta oli mukavasti harmaantunutta, ilmassa leijaili ikihippien rauhaa rakastava tunnelma, joten Lepis ja minä sulauduimme hyvin joukkoon. Konsertti alkoi mukavan aikaisin eli kello kaksikymmentä, mikä tarkoittaa sitä, että pääsee aikaisin kotiin nukkumaan.
 
Marianne oli tyylikäs mustassa mekossaan. Hän esiintyi kitaristi Doug Pettibonen säestyksellä. Haastava kokoonpano niin laulajalle kuin kitaristille. Marianne ja Doug onnistuivat kuitenkin täyttämään lavan karismalla ja taidolla, joita molemmilla riitti.
 
Konsertissa kuultiin mm. kappaleet Sister Morphine, Crazy Love, Broken English, Salvation, Why’d Ya Do It sekä tietenkin The Ballad Of Lucy Jordan ja As Tears Go By. Oli vaikea pysyä penkissä ja muistaa, että selkä ei todellakaan kestä minkäänlaista hillumista. Mariannen upean karhea ääni ja Dougin kitarointi veivät mennessään ja tuntui, että karvat nousivat pystyyn joka kappaleen alussa, selkäpiissä kihelmöi ja mieli kiljui ilosta.
 
Konsertin jälkeen jäimme notkumaan takaovelle kourallisen muiden fanien kanssa. Marianne ja Doug antoivat nimmareita ja tuli räpsittyä kännykällä muutama kuva. Tuntui vähintäänkin oudolta puhua Mariannen kanssa. Siis, ajatelkaa, olen jutellut Marianne Faithfullin kanssa! Vau.
 
Kotona selkä kiitti makuuasentoa.