Marin ja Krisun luotsaama 12 kuvaa-projekti on edennyt kolmanteen kuukauteen. Nostan käteni ylös ja luovun osallisuudestani tähän haasteeseen kuvata sama kohde kahdentoista kuukauden ajan. Syy on se, että en jaksa, ei ole voimia lähteä kuvaamaan kohdetta, joka on muodostunut minulle suoritukseksi. Proggis on hyvä, siitä ei ole kyse, vaan itsestäni.
 
Huomaan ahdistuvani ajatellessani, että tänään tai lähipäivinä olisi se päivä, jolloin minun pitäisi mennä katsomaan Runebergin patsasta. Onkohan se yhtään muuttunut? Tuskin. Siellähän se on seistä jököttänyt jo vuosia.
Kuvaamisesta on tullut suoritus, en halua suorittaa. Se ei motivoi minua, ei haasta. Ahdistun ja jähmetyn, eikä tällä ole mitään tekemistä tämän haasteen kanssa, muiden vastaavanlaisten juttujen kanssa on samoin; muutun toimintakyvyttömäksi, en pysty luomaan, en saa aikaan mitään. Kyse on kemiasta tippaleipäaivoissani. Suorituksen aiheuttama ahdistus tappaa kuvaamisen ilon.
 
En pysty. En vastaamaan haasteeseen. Kuvaan omia aikojani, omalla aikataulullani, oman fiiliksen mukaan. Se on enintä tällä hetkellä.
 
No, minulla on nyt fiilis esittää muokattu näkemykseni marraskuisesta Espasta, mutta tätä työtä en linkitä 12 kuvaa-sivulle.
 
Huh, helpotti.