1380314.jpg


Toisin kuin muualla Suomessa, jossa hiihdetään kaurapuuron voimalla kouluun ja töihin kesät ja talvet, Turussa fillaroidaan joka paikkaan. Etenkin kapakkaillan jälkeen fillari on kätevä liikkumisväline. Ei tule turhaa tappelua taksijonossa.

Ennen muinoin, viime vuosituhannella, tuli polkaistua kerran jos toisenkin Hämeenporttiin, siihen ainoaan ja oikeaan eli vanhaan yksinkertaisella veellä. Nelostuoppien siivittämä ilta eteni mukavasti, kunhan ensin oli päässyt vaaleanpunaiseen paitaan sonnustautuneen Kiilin ohi (huom. oli hänellä pukukin sen paidan lisäksi). Kiilin logiikka portsarina toimimiseen ei koskaan avautunut minulle. Sen sijaan avauduin itse muutaman kerran jonossa seistessäni ja seurauksena oli porttikielto Porttiin, jonka aikana sudin fillarilla Haarikkaan tai Olavin Krouviin, kesäisin Pinellaan.

Vaan, jos pääsin Porttiin, fillari oli tukevasti parkissa kulman takana, eikä vihreän Kombini tarvinnut viettää iltaansa koskaan yksin. Muut janoiset kulkivat myös fillareilla.

Siihen aikaan illat loppuivat lyhyeen (vastaavasti ja onneksi ne alkoivatkin aikaisin eli heti puolenpäivän jälkeen) ja kun valomerkki tuli 00.15. oli aika tyhjentää juuri tilattu viimeinen nelonen ripeästi. Pahimman janon sammuttua ja Kiilin ohjattua väen pihalle, piti kaivaa oma fillari epämääräisestä pyöräkasasta.

Turku on mukavan mäkinen paikka ja kotiin oli aina alamäki. Oli. Pari polkaisua vain mäkeä alas, pieni kurvi Martinsillan kupeessa olevalle nakkarille, jossa iltapalaksi piti aina ostaa, sikäli mikäli oli rahaa,  krepattu lihis kahdella nakilla. Kuuma paketti toisessa kädessä, toisessa kädessä aromasätkä,  laiskasti polkevat jalat.

Raappanan Pasilla ei ollut fillarii, ei ees mopedii, mutta telkkari oli.

Minulla ei. Siksi oli paljon hyvää aikaa viettää iltoja fillaroiden. Suuntana Hämeenportti.