Hirlii haastoi minut kertomaan, minkälainen kirja olen.

Entä sinä? Mitkä kirjasi kertovat sinusta?

 

 

 

 

Bloggaavien kirjailijoiden kirjoja on mukava lukea. Bloggaava kirjailija tuntuu tutummalta kuin joku ihan pystymetsästä kirjan julkaiseva. 

Tänä vuonna olen lukenut kirjan kolmelta bloggavalta kirjailijalta (olen kyllä lukenut muutakin, mutta koska nuo toiset kirjailijat eivät tietääkseni bloggaa, niin ei heistä ja kirjoistaan sen enempää).

Lomalla Espanjan auringon alla oli kiehtovaa syventyä Juha-Pekka Koskisen novellikokoelmaan Kirjailija, joka ei koskaan julkaissut mitään. Kokoelmassa on kaksitoista novellia ja tunnelmaltaan nämä novellit olivat ihanan synkkiä, sopivan ufoja ja hillittömän hyviä. Pidin novellien hyytäväksikin äityvästä ilmapiiristä, joka sai minut vilkuilemaan olkani yli autiolla hiekkarannalla. Välillä minua, huolimatta parhaansa tekevästä auringosta, palelsi ja kylmähköt väreet hiipivät selkärangan molemmin puolin.
Kerrassaan nautittavaa lukemista.

Kahden junamatkan aikana luin Kirsti Ellilän Miehen tuoksun. Kirjan päähenkilön epäluuloisuus lähenteli minusta välillä jo vainoharhaisuutta, mutta onneksi Helmi sai päänsä selvitettyä ja asiat alkoivat näyttäytyä oikeissa (mitta)suhteissa. Kirja kertoo hyvinkin epävarmasta museovirkailijasta, joka räpistelee elämässään häkkilinnun tavoin. Mieli tekisi päästä vähän vapaaksi, mutta samalla vapaus hieman pelottaa, eikä vapauden moraalistakaan ole takeita. Onko sellainen edes oikein? Olla onnellinen esimerkiksi.
Kirstin tekstistä löytyy paljon kätkettyä huumoria, sellaista kuivaa, josta pidän, ja jota ei ihan heti huumoriksi arvaakaan. Kun sen huumorin löytää tekstistä, lukeminen on nautittavaa. Muuten kirjasta voi jäädä turhan ryppyotsainen kuva.

J.Pekka Mäkelän Nedut yllätti minut totaalisesti. Täytyy sanoa, että hieman epäillen tartuin kirjaan, jossa kerrotaan Neandertalilaisten paluusta Maahan. Pelkäsin, että kirja olisi liian scifi (olen lukenut enemmän kuin tarpeeksi scifiä nuorempana, sen lajin melkein puhki), jopa epäkiinnostava.
Höh. Eipä kannata olla ennakkoluuloinen. Kirja oli ennen kaikkea niin viihteellinen, että sen seurassa olisin viihtynyt pidempäänkin. Kirjassa oli mukava sekoitus vähän kaikkea: yhteiskuntakritiikkiä, rock-musiikkia, toimeentuloa, rakkautta ja niin edelleen ja kaiken tämä lisäksi kirja oli aika mahdottoman jännittävä.
Aloitin kirjan junassa ja kerrankin pysyin hereillä koko junamatkan. Poikkeuksellista.

Kolme erilaista kirjailijaa, kolme erilaista kirjaa. Suosittelen. Kuin myös blogejaan.

Poikkesin kirjastossa. Edellisestä kerrasta onkin aikaa, sillä minulla on tämä paha tapa eli en osaa lainata, minun on omistettava kirja. No, onneksi kirjastosta saa myös ostaa poistokirjoja!
Kolme kirjaa eurolla. Törsäsin peräti kaksi euroa ja sain rahalla kuusi runokirjaa (tämän laskuesimerkin olisin tietysti voinut laittaa uuteen matematiikan oppikirjaani, mutta olkoon).

En ole mitenkään runojen lukija. Jostain syystä kirjoitan niitä itse, mutta en minä omianikaan jaksa lukea. Pidän kuitenkin runokirjoista, ne ovat ohuita, niitä mahtuu hyllyyn monta samaan tilaan kuin yksi Reijo Mäki. Pidän myös Reijo Mäestä, tulkoon se tässä julkisesti kerrottua, ja minulla on kaikki Varekset. Viimeksi ostin Mäen kirjan Tatuoitu taivas, mutta sitä en ole vielä ehtinyt lukea. Samalla reissulla ostin myös Juha-Pekka Koskisen Savurenkaita ja J.Pekka Mäkelän 391. Odottavat lukemista.
En kirjastosta. Kirjakaupasta ihan.

Mutta runoihin. Runokirjat kulkevat hyvin mukana laukussa, repussa tai takataskussa. Runoja voi lukea yksi kerrallaan, pilkkoa pienempiinkin osiin. Runokirjan malttaa laittaa illalla pois kädestä ja käydä nukkumaan, sekin on tärkeä ominaisuus kirjassa, jos haluaa kunnon yöunet.

Ensi viikolla alkaa jälleen Runotorstai. Kiitos. Johan tässä on torstaihaasteita kaivattukin.

aion lukea tämän. Toivottavasti sade ei yllätä. Nähdään muutaman päivän kuluttua.

                                  

Viides testamentti on Juri Nummelinin toimittama jännitysnovellikokoelma. Kirjassa on kymmeneltä Turun seudun kirjoittajalta tarina, kirjan takakannen mukaan jutut ovat ”vuosilta 1939-2007, kauhusta kokeelliseen genrenovelliin, pulp-seikkailusta hirtehiseen poliisitarinaan.”. Kirjoittajina Pirkko Arhippa, Boris Hurtta, Harri Erkki, Harry Etelä, Totti Karpela, Olavi Tuomola, M.G. Soikkeli, Sami Myllymäki, Aake Jermo ja Kirsti Ellilä.

Itseäni viehättivät eniten Arhipan, Jermon ja Ellilän novellit. Soikkelin novelli, joka on myös antanut nimen kokoelmalle, on kokeellisemmasta päästä.

Kokoelma on tarpeellinen lisä jokaiseen kirjahyllyyn. Se on myös ”ensimmäinen osa uudesta suomalaisesta novellien m-julkaisusarjasta – sarjasta on tulossa kunnianhimoinen katsaus kotimaisen novellin historiaan ja nykyaikaan, ja tarjoaa laajat näkymät myös viihdenovellien tarjoamiin ajankuviin.”

Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia Linnut sekä 8 muuta karmivaa kertomusta on nimensä veroinen kirja. Jopa minuakin vähän kammotti lukea joitakin novelleja.
Hyvin varustetuista antikvariaateista.

Anne Tylerin tänä vuonna ilmestynyt Digging to America oli iloinen lukukokemus. Pari viimeisintä Tylerin kirjaa (Back When We Were Grownups, the Amateur Marriage) ovat olleet mielestäni hieman tasapaksuja, mutta tämä uutuus tuo luettavaksi jälleen entisen, tarkkanäköisen Tylerin. Kirja kertoo kahdesta perheestä, joita yhdistää se, että he saavat samana päivänä adoptiolapsen Koreasta. Perheet tapaavat toisensa lentokentällä, jossa ovat odottamassa lapsia. Perheitten erilaisuus ei estä heitä pitämästä yhteyttä adoptiolasten maahantulopäivänä vuosi vuoden jälkeen. Tyler suomii amerikkalaista yhteiskuntaa, keskiluokkaisuutta ja trenditietoisuutta lempeällä ironialla. Nautittava lukukokemus.

Jack Kerouacin Dharmapummit olisi varmaan iskenyt teininä. Nyt sen lukeminen pitkästytti. Kansi on kyllä hieno. Valitettavasti en löytänyt kannen kuvittajan nimeä kirjasta...

Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta on nautittava kirja. Aika täydellinen paketti, minun mielestäni. Pidin kirjan huumorista, ironiasta, jännityksestä, viihdyttävästä kirjoitustavasta ja kun juonikaan ei ollut surkea, niin mikäs se parempaa. Mutta ei juonesta sen enempää, lukekaa itse!

Astrid Lindgrenin syntymän satavuotisjuhlan kunniaksi on julkaistu alkuperäinen Peppi-käsikirjoitus, Ur-Pippi, jonka kustantaja Bonnier aikanaan hylkäsi. Rabén & Sjögren-kustantamo ei tehnyt samaa virhettä.

Ur-Pippi tuo eteen Pepin, joka on paljon härskimpi, joka valehtelee paljon enemmän ja nautinnollisemmin kuin Peppi, joka päätyi kirjan kansien väliin vuonna 1945. Alkuperäiskäsikirjoituksen, jonka Lindgren antoi tyttärelleen Karinille 10-vuotislahjaksi vuonna 1944, Peppi oli aikanaan liian hurja roolimalli tytöille ja lapsille ylipäänsä. Peppi ilmestyi sisäsiistimpänä, aiheuttaen kuitenkin riittävää närää.

Oivallinen kielikylpykirja, jos ruotsin kieli muuten tökkii.