|
|||
 |
|
||
|
07.09.2008 - 13:37
Olen onneton käsitöissä, joten sydämessä ei läikähdellyt mitenkään lämpimästi, kun pengoin kirjahyllyn kätköistä kouluaikaisen käsityön oppaani. Kipeästi nousi mieleen kaikki ne kässän kaksois, kolmois, nelostunnit, jotka kestivät ja kestivät ja kestivät, enkä kuitenkaan saanut mitään valmiiksi. Virkkasin pyöreää patalappua. Siitä tuli kuppi, pussukka, mikä lie. Outo. Ompelin leveälahkeiset housut, muistaakseni ne olivat 40 senttiä leveät lahkeista, ja kässän opettaja oli sitä mieltä, että ongelmia tulee. Niin tuli. Lahkeet jäivät pyörän kettinkien väliin. Se niistä housuista. Virkkasin minä kaulahuivinkin. Siitä tuli niin pitkä, että kompastuin siihen ja sain ruhjeita polviini. Yöpaidankin tein. Se oli niin ohutta kangasta, että ensimmäisen unen aikana onnistuin potkimaan repeämän kankaaseen. Neulomastani slipoverista tuli merkillinen. Hmm. Ihan oikeasti. En käyttänyt sitä kertaakaan. Heitin pois saman tien, kun olin saanut siitä numeron opettajalta. Eilen ompelin kaksi nappia. Mainitsemisen arvoinen asia, sillä projekti on ollut vireillä jo kaksi kuukautta. Tyttöjen käsityön opas, kustantanut Otava, painettu 1970.
|
Kirjoittaja
 susu Valokuvia, lyhyitä tarinoita Arkisto
2012 2011 2010 2009 2008 2007 2006 Kategoriat
 
Sivut
Käyttöoikeus
 Tämän teosteoksen käyttöoikeutta koskee Creative Commons Nimi mainittava-Ei-kaupalliseen käyttöön-Ei jälkiperäisiä teoksia 3.0 -lisenssi.
|
||
Kuulostaa tuskallisen tutulta. Minä olin ala-asteella veistotunneilla, en mennyt tekstiilitöihin vaikka painostus oli kova. Yläasteella minut sitten jotenkin kässään saatiin pakotettua. Se oli todella kamalaa, ja kuvittelin saaneeni siitä ikuisen trauman.
Onneksi löysin kuitenkin neulomisen myöhemmin. Ja nyt olen löytänyt myös virkkaamisen. Onneksi siksi, että olen todistanut itselleni, että osaan enkä ole ihan tumpelo. Olen saanut kumottua siis tuonkin koulun synnyttämän harhaluulon. Mutta ompelukoneeseen en herkästi koske!
Vielä kun saisin tapettua koululiikunnan istuttaman inhon...
Tuhoa en paljon saanut aikaiseksi, en tosin paljon muutakaan. Lapasista ja sukista valmistui vain toinen. En muista, että olisin koskaan saanut virkkaamalla mitään aikaiseksi.
Huh, ihan kylmä hiki tulee tuota kirjaa katsellessa, puistatus!!
Minä olin myös alaluokilla älyttömän hyvä virkkaamaan, piti virkata tossut, mutta niistä tuli lopulta pannulaput joita ei voinut käyttää, olivat niin tiukkan virkattut. Äitini fiksuna ihmisenä oivalsi niiden olevankin hyvät pannunaluset.
En muuten osannut tehdä veistossakaan mitään kunnollista.
Peukalo keskellä kämmentä on edelleenkin, siinä se sojottaa.
Hienoa, että olet löytänyt sisäisen neulojasi, minä vielä etsin!
Puolikas sukkparia on kyllä aika surullista, Elegia, mutta sukkaa voi onneksi vaihtaa jalasta toiseen ja hyppiä yhdellä jalalla. Lapanen on vaan toiseen käteen...
Almamaria, sellainen blogi on kyllä viimeisenä perustettavien listalla:)
Kari, ei oikeastaan lohduta:)
Minunkin olisi varmaan pitänyt yrittää virkata tossut, niin olisi tullut patalaput, KooTee!
muistaako/tietääkö täällä kukaan, millä nimellä tuota paitaa, joka tytöllä on tuossa kuvassa päällään, kutsuttiin?
Arvakaa vaan, montako kertaa sain kuulla "ei tytöt veistoon mene" ja "kyllähän tyttöjen pitäisi käsityöt valita"! Sitten tosiaan yläasteelle mennessä enenää jaksanut tapella tuossa asiassa vastaan, ja sitä olen katunut monesti. Olisin saanut paljon enemmän irti teknisistä töistä, kässän kanssa meni vaan hermot.
Ja uskon, että olisin löytänyt käsitöiden tekemisen ilon joka tapauksessa, ehkä jopa aikaisemmin kuin tuon koulun vaikutuksen alla.
puhuttiin usein vain banloneista.
banlon sukupolvestakin olen kuullut puhuttavan... :)
Kutuharju, mukava kuulla, että meitä kässäkammoisia on useampikin täällä!
Mymskä, sitkeä sissi, yläasteelle asti.
Totta, kammot kulkeutuvat mukana kauan.
Nykyään minusta on äärimmäisen mukavaa kutoa sukkia, tehdä ristipistotöitä, suunnittelen tilkkutyöpeittoa ja väkerrän parhaillaan äidille pehmokaulahuivia. Mitenkään taitava en todellakaan ole, mutta nyt kun kaikenlaista voi tehdä vapaaehtoisesti niin onpas kivaa!
Olen muuten miettinyt pariin otteeseen meneväni työväenopistoon jollekin puutyökurssille, en vain ole vielä ehtinyt. Se olisi hienoa!
Ehkä minäkin joskus...?
Olen ehkä jokseenkin äärimmäiksyyksiä tavoitteleva, mutta minä halusin ommella oppikoulussa sammarit, joiden lahkeen leveys oli 70 cm. Ope sano, että sellainen ei ole mahdollista, kyllä se oli, mutta niihen sammareiden kanssa pyöräily ei ollut. Ei paljon muukaan, mutta sellainen lahkeen leveys on mahdollista saavuttaa!
Mulla oli myös mahdollisuus Pirkkalan kokeilevassa peruskoulussa mahdollisuus haastaa sekä puu- että metallitöissä opet testaamaan hämärän rajamaita. Ideani olivat kyllä aika haasteellisia, mutta jääräpää saa aina valmista aikaan. Yhtä hyvin toimi kokeileva kirjahylly, kuin tinasta valettu kuplavolkkarikin. Mutta käytännössä ne toimi kuitenkin paremmin kuin 70 cm leveät lahkeet. Joten ehkä esistykseni kannustikin minua sitten myöhemmin kokeilemaan siipiäni käsityöyrittäjänä, tosin ei kovin kummoisin seurauksin. Eli yäks. mä ihoan kässyä!
Käsityöyrittäjä! Kaikkea sinä olet ehtinyt!
Minä tykkäsin käsitöistä, koska se oli mukavaa vaihtelua muuhun koulutyöhön. Opettelimme tekemään työmme budjetin rajoissa. Jos ylitti henkilökohtaiset määrärahat ennen kevättä, joutui ostamaan omat käsityötarvikkeet. Ihan Hyvin opettavaista. Koulun käsityötunneilta sai tiukat perusteet, joita sitten sovelsin ja sovellan edelleenkin omiin tarkoituksiini. Ikinä en olisi uskaltanut teknisiin töihin, mutta yksi tyttö luokallani oli. Hän haaveilikin rekkakuskin ammatista, pieni ja hentoinen tyttö. :)
En minäkään tykkää nappien ompelusta enkä lahkeiden lyhentämisestä.